Imetys on ohitse. Siihen ollaan tultu hitaasti, mutta varmasti viimeisen kuukauden aikana. Olen purrut hammasta, lukenut imetystukilistaa ja yrittänyt. Nyt on lopulta aika heittää pyyhe kehään ja antaa olla. Mutta miksen mä ole yhtään valmis? Miksi tämä on nyt niin vaikeaa? En ikinä olettanut tuntevani näin vahvasti. Kyllä, imetys on ollut minulle tärkeä asia ja suhtautumiseni siihen on äidiksi kasvamisen myötä muuttunut. Mutta miksen minä ole valmis päästämään tällä kerralla irti?Kyllähän toki olin ajatellut imettäväni pidempään, mutta eihän se 5kk täysimetyksellä ja 7,5kk rintamaidolla nyt niin huono saavutus ole... Pullo ei ole pahasta, onnellisia ja terveitä vauvoja kasvaa korvikkeella jne. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että tämän kolmannen lapsen myötä imetys on saanut myös aivan uuden merkityksen. Siihen hetkeen ja siihen tilaan ei mahdu ketään muuta. Ja minä näen hänestä, miten hän hakee sitä läheisyyttä yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka rintaa ei enää huolikaan. Hän kaivautuu aamu-unisena kainalooni ja rauhoittuu sydämen sykettäni vasten. Siinä vaistomaisessa tarpeessa on jotain niin ikiaikaista ja jotain, mikä muistuttaa yhä uudestaan ja uudestaan niistä ensi hetkistä hänen kanssaan.
Ja huomaan haikeuden puristavan rintaa myös toisesta syystä. Vaikka aina olemmekin puhuneet haluavamme neljä lasta, me molemmat tiedostamme, että se hetki ei ole vielä. Eikä edes huomenna. Ja ehkä jossain syvällä aistii sen, että hyvin mahdollisesti se ei ole enää koskaan. Mitä enemmän aikaa kuluu raskaudesta ja synnytyksestä, sitä vahvemmin muistan kaiken sen angstin, mitä mahdolliseen seuraavaankin raskauteen liittyisi. Viimeisin raskaus oli henkisesti ja fyysisesti äärettömän rankka, sektio synnytystapana itselleni traumaattinen. Jospa mä sitten vuoden-kahden kuluttua olenkin muuttanut mieltäni? Olenko mä sitten nauttinut tästä vauva-ajasta niin kuin siitä viimeisestä kerrasta olisi pitänyt nauttia?
Äitiysloma päättyy itsenäisyyspäivänä. Linea negra on hävinnyt, olen ehtinyt pudottaa jokaisen raskauskilon ja lihoa kaksi takaisin, kuppikokoni on palautunut 70E:stä takaisin 65C:hen, sektioarpi on enää vaalea muisto ja ohimoillani kasvaa vauvahiusta imetysaikana menetettyjen tilalle. Kroppa on jo unohtanut. Vauvamme on ensi keskiviikkona 9kk. Hän ryömii, nousee konttausasentoon, istuu, nousee polvilleen tukea vasten ja huutelee aamuisin: "Äitiäitiäiti!". Jos nämä ovat viimeiset kerrat, kun seuraan omalla lapsellani näitä kehitysvaiheita, niin ainakin minä olen iloinnut ja nauttinut jokaikisestä hetkestä, tällä kierroksella ei ole ollut kiire mihinkään. Ja mä painan tämän vauvan sydäntäni vasten ja annan hänelle pullon suuhun. Kyllä hän silti kuulee mun sydämeni sykkivän: "Äiti rakastaa sinua."
Ja loppuen lopuksi: vaikkei nyt, niin toivottavasti kuitenkin vielä joskus.
<3
Postauksessa olevat masukuvat ovat omia kuviani rv. 37+4, Olli syntyi rv. 38+4 kiireellisellä sektiolla, 3205g ja 47cm.
Postauksessa on myös ensimmäinen kuva Ollista mieheni ottamana, 10 minuutin "vanhana". Loput kaksi kuvaa ovat minun ottamiani, niissä Ollilla on ikää 5pvää.
Meillä tyttö lopetti itse omasta halustaan 11 kuukautisena. Mulle se taisi olla vaikeampaa kuin hänelle. Nyt tyttö on 1,5 vuotias ja silti mä kaipaan imetystä ihan kamalasti. Vaikkei se aina helppoa ollutkaan niin todellakin sen arvoista <3
VastaaPoistaMinäkin olen kahta edellistä imettänyt huomattavasti pidempään, esikoista reilun kuukauden ikään ja keskimmäistä 10kk ikään. Lopetus on aina ollut lapsentahtista. Onhan se ihana, ainutlaatuinen asia.
Poista
VastaaPoistaAlkoi väkisinkin itkettää tätä lukiessa. Samaistun kovasti tuohon "viimeisen" kerran vauvasta ja kaikista niistä hetkistä nauttimiseen. Meillä on haaveissa vielä 1-2 lasta, mutta suren jo valmiiksi sitä, että jossain vaiheessa sitä on raskaana viimeistä kertaa ja kaikki ne ensi hetket ja kehitysvaiheet uuden vauvan kanssa koetaan viimeistä kertaa. Jos tämä liikuttaa minua jo nyt näin paljon, en tiedä, miten käy sitten, kun sen aika on oikeasti. Se on luopumista jostain niin maagisesta.
Musta tuntuu, että tähän liittyy myös se, onko siihen itse valmis. Esimerkiksi PikkuN.:n ollessa vauva en kokenut tätä haikeutta. Tuntui, että meidän perhe oli hetkeksi siinä ja valmis. Tämän nyt kokemani haikeuden tunnistan taas Luken vauva-ajoista, kun oli selvää, että sitä halusi seuraavan lapsen lyhyen ajan sisällä. Eli ehkä se sitten tuntuu erilaiselta, kun se lapsiluku oikeasti on täynnä ja tämä haikeus liittyy siihen, että tuntee, että vielä on rakkautta jaettavana ja yksi paikka perheessä täyttämättä.
Poistapari kertaa blogiasi kurkanneena jätän tähän kommentin: osittain samoja fiiliksiä, varsinkin tuohon että viimeisen kerran koen minäkin tämän vauva-ajan. Se tuntuu haikealta, joten en koskaan halua ajatella että tämä on meidän viimeinen..haluan jättää ainakin sen mahdollisuuden vielä yhdelle, vaikkei koskaan enää vauvaa meille tulisikaan. Mutta aina kuitenkin on se mahdollisuus, joten tämä ei tunnu niin "lopulliselta".
VastaaPoistaTervetuloa Cors. Mukava kuulla, että muillakin äideillä on näitä samoja haikeudentuntemuksia.
PoistaIhania kuvia!
VastaaPoistaKiitos Olivia!
Poista