Working Mama feat. Daddy Daycare vol. II

Mä olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mulla aivan huippu työpaikka. Työkaverit ovat nastoja tyyppejä, kaikki hyvin erilaisia ja siitä johtuen ehkä myöskin erityisen kiinnostavia, työ on sellaista, jossa mä olen hyvä, mutta pääsen kuitenkin jatkuvasti uusien haasteiden ääreen ja pois mukavuusalueelta, jos niin haluan. Mä olen tällä hetkellä hyvässä nousujohteessa, mikä sekin tottakai aina kannustaa ja luo sitä hyvää itsetuntoa omaa osaamista kohtaan. Yritys on iso ja uraportaita olisi kiivetä. Tulevaisuus on valoisa.

Silti mä kaipaan kotiin. 

Varmasti jokaiselle äidille tämä on tuttua (tai ei ehkä kaikille, mutta luulen, että suurin osa työssäkäyvistä äideistä kokee näitä samoja ristiriitaisia tunteita). On oikeasti äärimmäisen kova paikka huomata, että kuopukselle lohduttavin syli on se isin syli. Isi on kotona joka päivä, se on pienen ensisijainen hoitaja. Ja se oikeasti viiltää syvältä. Jopa kadehdin välillä miestäni. Miltä se tuntuikaan, kun pieni itkuinen lapsi kietoi kädet kaulaasi ja kun rinnanvavahtelut laantuivat oman hengityksesi tahtiin... Nyt se haluaa isin. Jos me olisimme molemmat töissä, olisin varmasti edelleen se ihminen. Tai me molemmat olisimme. Mutta koska mä en ole saatavilla joka hetki, koska työpäivissä on välillä sellaisia, ettemme ehdi nähdä koko päivänä, on isi se tärkein. Ja oikeutetusti tottakai. Vaikeaa se on silti. Katkeraa kalkkia niellä, se on pakko myöntää.

Kolikon toisella puolella on tietysti sitten se miehen ja lasten suhteen kehittyminen. Olen aika vahvasti sitä mieltä, että miehelläni on aikalailla ainutlaatuinen suhde lapsiimme. On ollut aina. Hän on poikkeuksellisen paljon läsnä, haluaa olla puhaltamassa sormeen, harjaamassa sosetta hiuksista ja tuudittamassa uneen - läsnä siitä ensimmäisestä sydänäänteen kuuntelusta jokaiseen vasu-keskusteluun ja talviriehaan. Hyvä niin. Sellaisen miehen kanssa halusinkin mennä naimisiin. Molemmat pystyvät ottamaan sen vetovastuun perheestä - joko kotona tai sitten työelämässä. Roolinvaihto ei ole kummallekaan ongelma.  Me olemme molemmilla osa-alueilla tasavertaisia. Ja mä olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

Itse aikoinaan tein isoja uhrauksia ja jäin pois työelämästä, kun yllättäen huomasin, että se ei ollutkaan perheellemme paras vaihtoehto. Se vaati aika paljon. Tilanteen myöntämistä itselle ja taloudellisia uhrauksia. Sen takia teen nyt lyhyttä työviikkoa. Mä tiedän, että pystyn silloin antamaan töissä sen 100% työnantajalle ja kotona 100% perheelle. Tähän asti tilanne on ollut win-win. Toivotaan, että se myös säilyy sellaisena.

Entä jos mieheltä kysyttäisiin sen valinnasta? Hän vaikuttaa tyytyväiseltä, hänellä on selvästi jo ne omat rutiinit, mutta luulenpa, että vertaistuki tekisi joskus hyvää. Koti-isän arki on varmasti yksinäistä, vaikka isä ei siitä niin ääneen sanokaan. Muistan itsekin, miten hoitovapailevana tunsi välillä olevansa aivan yksin... Mun vapaapäivinä se saa sitten omaa aikaa. Aamupäivät se viettää opiskellen ja iltaisin käy urheilemassa. Ja mun se antaa nukkua pitkään, kun viikolla herään aikaisin töihin. Se on mun paita ja mä olen sen peppu. Vakka ja sen kansi. Vai miten se nyt meni... Anyhow. Tää toimii. Me toimitaan. Ja se on tärkeintä.

Ensi syksynä alkavat sitten uudet haasteet, kun esikoinen menee kouluun ja mies joutuu oletettavasti käymään koulussa päivisinkin. Katsotaan, miten saamme homman toimimaan. Mutta just nyt tää on hyvä ja vielä siihen ei kosketa. (Koska kun lapsiperhe on työn ja perhe-elämän suhteen balanssissa ei sitä suhdetta kannata missään nimessä horjuttaa ;)

Loppuun muutama asukuva menneeltä viikolta. Huomioikaa todella - kröhm - luonteva poseeraus ja casuaali ilme :D Mä niin en osaa kuvata itseäni :P 

Huivi Dolce & Gabbana, jakku Lindex, paitis H&M, farkut April77

Työpöydältä löytyy aina käsirasvaa ja naistenlehti.

Tämänhetken lempparikampaus

Torstai on mun Casual Friday: farkkupaitis vintage-Bugatti, farkkukuosi teeppari GinaTricot, huivi Mulberry, kello Armani, farkut Dr. Denim