Tuntuu, että vasta äsken panikoin töihin paluuta. Aika juoksee. Nyt me elämme jo rutinoitua arkea: ti-to mies on koti-isä ja minä "uraäiti". Ja aika hyvin tämä vaikuttaisi toimivan siitä huolimatta, että jopa yllättävän paljon saan ratkaisuamme puolustella. Ihmiset ovat suorastaan hämmentävän yllättyneitä siitä, että me olemme päätyneet tekemään tällaisen ratkaisun, mutta sitäkin useammin ihmetellään miehen jaksamista - myös ammattilaisten toimesta. Itse koen tämän sinänsä hassuna, että kertaakaan oman kotiäitiyteni aikana ei kukaan kyseenalaistanut omaa jaksamistani, mutta jostain syystä kaikki tuntuvat epäilevän, että mies on tehnyt päätöksensä kepeästi, ilman tarkkaa miettimistä ja mielessään ruusuinen kuva siitä, millaista arki lasten kanssa on... Pahimpia taitavat olla ne toiset äidit, siis ihan tuntemattomat, joiden kanssa asia tulee puheeksi kuin ohimennen. Olisi mahtavaa, jos ihmiset muistaisivat, että se, mikä ei toimisi omassa perheessä ei tarkoita sitä, etteikö se toimisi jollakin muulla ja olisi heille juuri se oikea ratkaisu...
Noh, puolusteluista huolimatta tämä ratkaisu tuntuu todella hyvältä. Mies ja pojat vaikuttavat pärjäävän hyvin, esikoinen on 8-12 eskarissa, keskimmäinen keskiviikko- ja torstai-iltapäivät kerhossa. Mies hoitaa asiat omalla tavallaan. Minä en puutu. Hän on kotona, joten hänellä on oikeus tehdä asiat omalla tyylillään - en siis ole päällepäsmäröimässä siitä, miten pyykit viikataan tai mihin kellonaikaan on parasta viedä lapset ulos. Ja kummasti se saa pyykit pestyä, lapset ulkoilutettua ja jopa ruuankin pöytään, kun tulen töistä kotiin. Tänään täällä oli jopa leivottu pullaa... Alan pikkuhiljaa uskoa, että meillä asustaa melkoinen superisi!
Loppuen lopuksi oma paluuni työelämään sujui kohtuu kivuttomasti. Ensimmäisen työputken jälkeen kuopus hylki minua hetken, vain isi kelpasi ja vaikutti jopa siltä ettei hän edes muistanut minua, mikä kieltämättä otti koville. Nopeasti hän kuitenkin ymmärsi jutun juonen ja nyt tullessani kotiin konttaa (tai hoipertelee) ovelle nauravainen pieni mies kädet ojossa. Itselle kolme työpäivää on juuri bueno, toki palkka on pienempi kuin tehdessäni täyttä viikkoa, mutta toisaalta työmatkakulut hieman pienemmät. Arvostan kuitenkin yli kaiken (lue täyden palkan ;) sitä, että täydellisesti mehut vievien työpäivien jälkeen on minulla neljä arvokasta päivää viettää aikaa lasteni ja miehen kanssa. Perjantaisin minulla on tapana noutaa esikoinen eskarista ja menemme kaikkien poikien kanssa donitseille Arnoldsiin - mies saa viettää omaa aikaa ja tehdä kouluhommia ja meillä on sitä omaa "laatuaikaa" poikien kanssa. Rakastan näitä tällaisia tapoja ja perinteitä, jotka luovat sitä yhteistä sidettä välillemme ja lapsille ne ovat myös aivan spesiaaleja juttuja. Donitsien jälkeen käymme poikien toiveesta lelukaupassa, siellä he pohtivat, mitä ostavat, kun säästöpossujen sisältö viedään heidän tileilleen ja se on heistä aina yhtä hauskaa. Yhtenä vaapapäivistä käymme koko perhe paikallisessa italialaisen perheen pyörittämässä ravintolassa lounaalla, toisena käymme elokuvissa/tapahtumissa/urheilemassa ja yksi on sitten varattu puhtaasti rentoilua varten, viime viikolla harjoittelimme pastelliväreillä piirtämistä, mikä oli superhauskaa.
Arki siis rullaa ja se on vielä kaiken lisäksi hyvää. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni yhden tarpeen, jotta arki olisi asteen helpompaa, ettei tarvitsisi aina kaivaa sitä puhelinta laukun pohjalta, kun kiiruhtaa junaan/bussiin... Tarvitsisin siis kellon. En kallista, mutta kuitenkin hyvän. Ja tietysti ulkonäön pitäisi miellyttää. En juurikaan pidä siroista, naisellisista kelloista, vaan haluan androgyynin kellon, jossa on kuitenkin ripaus tyttömäisyyttä.
Kuvat Keskisen kello Oy |
Tuo Skagen vaikutti aika mielenkiintoiselta sveitsiläisine koneistoineen ja elinikäisine takuineen. Too good to be true?