1 -vuotias

Nököhammas, silkkihapsi, pikkuveikka, vauveli, kultarakas, höpönassu, Nyytti, pikkumussu… Meidän oma rakkaamme, joka teki perheestämme kokonaisen. Paikan täyttäminen ei ollut ihan siitä helpoimmasta päästä. Välillä ehdimme jo luopua toivosta. Ja niin onnellisia kuin me kahdesta lapsestamme olimmekaan, oli sydämissämme vielä paikka kolmannelle. Ja sitä tyhjää kohtaa särki. Raskausaika oli henkisesti ja fyysisesti raskas, vietin sairaslomalla suurimman ajan ja lapsen terveydentilan suhteenkin oli alussa huolta. Lopulta oltiin kuitenkin loppusuoralla ja vauvan päätettiin syntyvän suunnitellulla sektiolla perjantaina 24.2.12.

Mutta sitten lumisen tiistaiaamuyön tunteina 21.02.2012 heräsin kipuun. Kaksi lasta alateitse synnyttäneenä tajusin aika nopeasti mistä oli kyse ja ajoimme sairaalaan lumisen ja hiljaisen kaupungin lävitse pienimuotoisessa paniikissa. Suunniteltu vaihtui kiireelliseen, mies jäi odottamaan ja minut vietiin leikkuriin. Ja sitten hän oli siinä. Sitä lävitseni levinnyttä helpotuksen hyökyaaltoa on vaikea kuvailla sanoin. Kaiken huolen jälkeen terveenä ja niin täydellisenä. Miten tällainen aarre olikaan nyt suotu meille kolmesti? Ensimmäisenä huomasin hänen korvillaan kasvavan nukan. Se oli tummaa. Sitä kasvoi myös ohimoilla. Pieni peikkolapsi, nauroin. Nenä oli samanlainen pystyversio kuin isommalla isoveljellään, hiukset tummat, silmät suuret ja siniharmaat.

Alusta lähtien hän oli aivan erityinen. Tarkkaileva ja utelias. Hän katsoi ihmisiä uteliaana ja opittuaan kannattelemaan päätään hän kurkotti sitä ylöspäin nähdäkseen paremmin. Ystävällisen näköisille kasvoille hän hymyili. Maailmalla hän keräsi kommentteja: ”Onko hän aina näin rauhallinen?”, kysyivät niin lentohenkilökunta, vaatekaupan myyjät, lääkärit kuin vanhempainillassa istuneet. Huviksi hänelle riitti ihmisten tarkkailu. Hän pani merkille liikkeet, tutki toisten kasvoja – ja jos hän piti näkemästään, levisi sydämet sulattava hymy korvasta korvaan. Vierastusvaihetta hänellä ei ollut koskaan. On ollut ihastuttavaa seurata hänen kasvuaan ja erityisesti hänen ja hänen veljiensä suhteen kehittymistä. Luulenpa, että Olli on maailman onnekkain pikkuveli omistaessaan niin hellät, suojelevat ja rakastavat isoveljet. 

Miten paljon tunnetta voikaan yhteen vuoteen mahtua? Miten paljon rakkautta, miten paljon odotuksia, miten paljon huolta, murhetta, väsymystä, iloa ja naurua. Kasapäin kauneutta ja ripauksia epätoivoakin. Vauvavuoteen sisältyy koko tunteiden kirjo ja siitä on taas selvitty, otettu mukaan paljon, mutta paljon karistettu myös matkan varrelle. Nyt me jatketaan tästä. Nostetaan kaulukset ylös ja heittäydytään tuulen vietäväksi. Tai vaihtoehtoisesti otetaan maissinaksu käteen ja kävellään ympyrää keittiön lattialla ;)
Tuleva vuosi on varsinainen seikkailu. Maailma avartuu ja se valloitetaan haparoivin askelin, siihen tarrataan neljällä nököhampaalla ja se hurmataan kieltä näyttämällä. Vauva on nyt taapero.

Valmistaudu maailma, täältä tullaan!