Nevernevernevernever grow up

Varmasti jokainen äiti on kokenut sen hetken. Sitä istuu nukkuvan lapsensa sängyn vierellä ja toivoisi omistavansa jonkin taikakalun, jolla ajan juoksun voisi pysäyttää. 

Ei ikuisuudeksi. 
Mutta edes pieneksi hetkeksi. 
Niin että sitä muistaisi aina. 

Ne pienet kädet lepäämässä pään sivuilla, täydellinen antautuminen unien maailmalle. Uneen on tuudittanut varmuus turvasta, lämmöstä ja rakkaudesta, rauhallisena sen pitää täydellinen ymmärtämättömyys ympäröivän maailman turvattomuudesta, kylmyydestä ja pahuudesta. Kaartuvat ripset, pystyssä sojottavat tummat hiukset ja alahuuli vetäytyneenä ylähuulen alle. Kaikki maailman hyvyys ja kauneus uinuu pinnasängyssä. 

Ja sitä toivoo, että kun he eräänä päivänä ponnistavat sieltä kohti maailmaa, on hänet osannut valmistaa siihen niin, että edes osa siitä hyvyydestä ja kauneudesta seuraa mukana.

P.S.  Nelivuotias ja kuusivuotias haluaisivat olla Peter Paneja eivätkä ikinä kasvaa aikuisiksi. Kuulemma sitä voisi aina asua kotona ja tulla isin ja äidin sänkyyn nukkumaan, jos näkee pahaa unta. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että syy miksi äiti kuitenkin loppuen lopuksi toivoo lastensa kasvavan, liittyy myöskin uneen. Nimittäin siihen, että sitä saa joskus tulevaisuudessa tarpeeksi ja ilman, että täytyy jakaa peittoa/tyynyään kenenkään toisen kanssa ;)