Huoli.

Se on se, mikä lasketaan käsivarsillesi samaan aikaan vastasyntyneen lapsesi kanssa. Tästä ei kukaan kuitenkaan sano yhtään varoittavaa sanaa etukäteen. Hehkuttavat ainoastaan syntymän ihmettä ja vanhemman rakkautta. Huoli on kuitenkin näiden erottamaton kaveri, se kolmas pyörä joka heiluu aina itsepäisesti mukana. Se saa sinut valvomaan vastasyntyneen hengitystä ensimmäisen vuorokauden ajan omasta rättiväsymyksestäsi huolimatta, nukkumaan sairas lapsi rintasi päällä, tarkistamaan puhelintasi elokuvateatterin pimeydessä kymmenen minuutin välein, googlettamaan hölmönä ja vasten parempaa tietämystäsi erilaisia oireita ja kakan väriä (musta kakka on joko verta tai mustikkaa - muksu kyllä söi eilen mustikkasosetta, mutta jos se on kuitenkin verta?) sekä istumaan nukkuvan lapsen sängyn vierellä, toivoen (tietysti täysin turhaan), että he eivät ikinä elämässään kokisi huolia tai murheita. Välillä sitä on huolissaan, kun se vain, noh, vähän niin kuin kuuluu asiaan. Välillä sitä on sitten ihan oikeasti.

 

Tänään yksi viime syksystä asti painanut huoli poistettiin kahden vanhemman harteilta. Se tuntuu aina yhtä vapauttavalta. Voi hengittää taas vapaasti ja kun tänä iltana peittelen esikoiseni nukkumaan, en ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tule painamaan kättäni hänen rinnalleen tunteakseni hänen sydämensä sykkeen ja pohtien, onko se normaali. Sillä se on. Lastenkardiologin mukaan vieläpä erittäin vahva ja terve sydän ja huippukuntoinen tenava. Syksyisen rintakivun syynä mitä ilmeisimmin närästys ja ekg-poikkeavuuden syynä väärät asetukset, nyt lasten ekg-laitteen mukaan all is fine, ultrassa ei mitään, mitä ei pitäisi olla. Tutkimushuoneessa nauratti. Esikoistakin nauratti. Se katsoi nauhalta Muumeja ja sai lähtiessään Reippaan mitalin. Käsikädessä me käveltiin lastenosastolta ulos. 

Ja tällä viikolla mä ilmoitan sen kouluun. Minun pienen vauvani. Minun esikoiseni. Lapsen, joka teki tytöstä äidin. Ja taas se huoli. Miten se pärjää koulussa? Entä jos sitä kiusataan? Eskarista sanoivat, että Luke tulee pärjäämään koulussa hienosti. Hän on fiksu ja kuulemma sosiaalisesti huomattavasti ikäistään lahjakkaampi, ei mitään hätää. Mutta entä jos hänelle osuu huono opettaja? Tai huono koulu? Ja pitäisikö hänen ottaa uskontoa vai elämänkatsomustietoa, kun äiti kuuluu kirkkoon, mutta isä ei? Entä jos me teemme hänen kannaltaan väärän päätöksen? Mulle kerrotaan, että koulu on pieni ja luokkakoot järkevät, koulumatkakin on ekaluokkalaiselle ihanteellinen alle 1km, opettajatkin kuulemma mukavia. Ja kaipa se voisi opetella Simsonin taikahiuksista ihan vaikka vaan kulttuurihistoriallisessa mielessä. Mutta entä jos...

Huoli. Se on se vanhemmuuden sivutuote, joka on aina läsnä. Onneksi se kuitenkin on lähes aina turha.