Vauvan hassut ilmeet, lasten höpsöttelyt, esikoinen, joka viiletti pyörällään superman-viitta selässään, suunnattoman hyvät unenlahjat omaava Pikk7u N., maalistaan riemuitsevat pienet jalkapalloilijat, kylmään alkukesän veteen suinpäin sukeltava vesipeto - vuosi oli täynnä hetkiä, jotka yhä nostavat hymyn huulille.
Elämäni miehet ensimmäisellä yhteisellä kävelyllä, isoveljet ihastelemassa vauvaa, pienet varpaat kaivautumassa pehmeään ruohoon, tupasvilla metsälammen rannalla, Stonehengen mykistävä salaperäisyys, vaellus Win Hillille ja upea piknikki kahdestaan miehen kanssa, kun isommat lapset viihdyttivät itseään korjaamalla sortunutta kiviaitaa ja vauava nukkui kantorepussaan. Mykistäviä kokemuksia, jotka muistuttivat siitä, että saamani elämä on valtava lahja.
Alkuvuonna pikkuveljeni täytti 18, juhlimme sitä isosti. Ajokortti ja oma auto (meidän ensimmäinen oma automme kiersi veljelle) oli iso juttu! Itse täytin 27 ja aloin potea jonkinasteista ikäkriisiä ensimmäistä kertaa elämässäni. Pääsiäisen ja vapun välissä juhlimme kuopuksen ristiäisiä, juhlat onnistuivat yli odotusten, vieraina olivat vain kummit ja mummit ja tunnelma oli ihanan lämmin ja rento koko toimituksen ajan. Keskimmäinen täytti kesän korvalla neljä, häntä juhlittiin Villin lännen tunnelmissa. Kesän lopussa kuopus täytti puolivuotta, juhlimme tätä puolivälin etappia kummien kanssa kakkukahvien merkeissä. Lokakuussa juhlittiin sitten vielä esikoisen kuusivuotissynttäreitä Ninjameiningillä sekä miehen vuotta vaille kolmekymppisiä punkun ja pastabolognesen kyydittämänä Englannissa.
Kuopuksen syntymä oli ehdottomasti tämän vuoden kohokohta. Raskausaika oli henkisesti ja fyysisesti erittäin rankka, kuopuksen saaminen terveenä syliin asti ei ollut itsestäänselvyys ja raskausaikaa varjostivat pelko sekä ahdistus. Kun sitten vielä lopulta pahin synnytyspelkoni toteutui ja kuopuksen todettiin olevan turvallisinta syntyä sektiolla, olin aika rikki. Onneksi oli ystävä, joka sai rauhoitettua mieltäni, jakamalla tietoa ja kertomalla omista, positiivisista kokemuksistaan. Lopulta synnytys alkoikin spontaanisti ennen suunniteltua sektiopäivää ja suunniteltu sektio vaihtui kiireelliseen sektioon. Kiitollisuus terveestä lapsesta oli jotain niin valtavan kaikkivaltaista ja ylitsevuotavaa, että sitä on vaikea kuvailla sanoin.
Kyseisessä kollaasissa on viimeiseksi jäänyt masukuva rv. 38+3 eli päivää ennen Ompun syntymää. Lisäksi kuva Ompusta sairaalassa alhaisten verensokereiden takia Marttojen neulomaan paksuun villatakkiin puettuna, puolenpäivän ikäisen Ollin ensitapaaminen veljiensä kanssa ja alarivissä ottamiani kuvia 3-5 päivän ikäisestä juuri kotiutuneesta vauvasta.
Vastasyntynyt ensi kertaa kunnolla sylissäni, ylpeät isoveljet pitelemässä juuri kotiutunutta 3 päivän ikäistä pikkuveljeään, pieni mies - suuri maali ja polvissa roikkuva peliliivi, isä pukemassa kotiin lähtevää vauvaa (kotiinlähdössä on ainakin itselläni aina ihan valtava tunnelataus), ensimmäinen eskaripäivä ja pikkuveli saattamassa isoveljeään ja heidän välisensä henkisen napanuoran katkaisu, kun ensimmäistä kertaa elämässä toinen lähtee ja toinen jää, sekä eskarilaisen viimeinen päiväkotijoulujuhla.
Aloitimme vuoden minilomalla Vantaan Flamingossa, tästä on tullut jo aikamoinen traditio, v. 2009 ollaan käyty siellä joka vuosi. Helmikuun alussa kävimme viimeisellä nelihenkisen perheen reissulla Tukholmassa, vähän jänskätti ja taisinkin vitsailla jotain lööpeistä, jotka kirjoitavat ruotsinlaivalla synnyttäneestä varomattomasta äidistä ;) Mutta onneksi lähdimme! Lapset rakastivat risteilyä Siljalla (vaikka miehelläni ja minulla oli aikamoiset ennakkoluulot asiasta) ja saimme tankattua yhteistä aikaa ennen hektisiä ensiviikkoja vastasyntyneen kanssa. Itse kävin hemmottelemassa itseäni pedikyyrissä ja jalkahieronnassa ja kun Olli sitten syntyi kaksi viikkoa myöhemmin, naureskelivat kätilöt hoidetuille, kirkkaapunaisille varpaankynsilleni :D
Kesällä kävimme minilomalla Turussa ja Naantalissa, pojille Turunlinna ja Muumimaailma olivat suuri elämys! Vuoden matkustuskohokohta oli kuitenkin luonnollisesti kuukauden reissu britteihin, koiemme ja teimme valtavasti! Neljä kaupunkia, kaksi summitin valloitusta, satoja ajomaileja, brittien suurin eläintarha, kymmeniä museoita ja nähtävyyksiä, kymmeniä käveltyjä maileja ja ihania, ihania muistoja.
Vaikka olenkin joulu- ja talvi-ihminen, niin kesä... Oi kesä. Vaellusretkiä metsässä, letkeitä päiviä lähirannalla, kesäinen Helsinki ja sen nähtävyydet. Ihana kesä.
As simple as that.
Sain viime jouluna lahjaksi ompelukoneen, joten suurimpiin saavutuksiini kuului ehdottomasti ompelun opettelu, opettelin myös kaavoittamaan itse. Lisäksi tykkäsin erityisesti Ollin ristiäiskutsuista/birth announcementeista ja PikkuN.:n synttärikutsuista. Yksinkertainen onnistuminen oli epätoivoisen ristiäismekon metsästämisen jälkeen vanhan mekkoni tuunaaminen pitsivyöllä. Ja ehdottomasti se rakkain, josta en varmaankaan luovu ikinä eli Ollille neulomani hiippa-tupsuhupullinen villahaalari.
Alunperin ajattelin, että kolmas lapsi pitkän nelihenkisen perhearjen jälkeen olisi valtava muutos. Loppuen lopuksi kuitenkin kaikki sujui äärettömän helposti. Sen sijaan se rankin muutos oli miehen käden rasitusvamma, joka selvisi lopulta luunsiruksi hermossa, pitkä sairausloma ja sen aiheuttamat taloudelliset ja monella tapaa henkisetkin takapakit.
Mutta kaikesta selviää, kun arvomaailma on oikea. Perhe ja terveys, avioliitto joka vastoinkäymisissä antaa voimaa - ei käänny vastaan. Se riittää.
Tämä on niin yksinkertaista. Lapset ovat pieniä vain hetken. He tarvitsevat vain aikaa ja huomiota eikä näiden puutetta voi korvata. Pappani, entinen toimitusjohtaja ja monen ihmismittapuun mukaan erittäin menestynyt ihminen, sanoi aina: "Olkaa läsnä, kun lapset ovat pieniä. Sitä aikaa ei saa takaisin. Kun te olette minun iässäni millään muulla ei ole elämässä ollut todella merkitystä."
Siitä, miten ihanasti lapseni ottivat pikkuveljensä vastaan ja miten uskomattoman helliä isoveljiä heistä tuli, miten ylväästi ja ryhdikkäästi pikkuveljeni tanssi Wanhojen tansseissaan, miten keskimmäseni uskalsi uimakoulussa lopulta hypätä laiturilta ja miten ylpeä itsestään hän sen tehtyään oli, esikoiseni sijoittumisesta ensimmäisissä yleisurheilukilpailuissaan kolmanneksi (vaikka sijoituksella ei ollutkaan niin väliä, niin olihan se nyt mahtavaa katsella, miten ylpeä lapsi oli itsestään) sekä esikoisesta, joka myi vanhoja lelujaan kirpputorilla ja osti niillä rahoilla itselleen pyörän - ylpeämpää lasta on tuskin koskaan nähty ja keskimmäisestä, joka aivan itse, kotoa itse haalimistaan materiaaleista ja oman mielikuvituksensa voimin rakensi "robottikäden". Mutta ennenkaikkea olin ylpeä siitä, miten ihania, kauniita, kekseliäitä, reippaita, rakastavia ja empaattisia lapsia minulla onkaan!
Ja tämän pyrin pitämään mielessä vielä vahvemmin tulevana vuonna. Annan enemmän aikaa, otan useammin syliin, lähden useammin ulos ja hypin lumessa, pysähdyn antamaan suukon, sanon "Minä rakastan sinua" ja "Olen ylpeä sinusta" entistäkin useammin, sytytän illalla kynttilöitä ja suljen television, herään katsomaan ainakin yhden auringonnousun ja tuuditan lapseni uneen, sanon kiitos ja olen kiitollinen.
