Itsenäisyyspäivänä

Lastenhuoneeseen ilmestyi tänään pieni ylläri anopilla yökyläileville isommille pikkukundeille (laitan huomenna postausta lastenhuoneen jouluilmeestä), tontillemme on jätetty pieni palanen "metsää" ja siellä kasvoi juuri sopivan kokoinen pikkukuusi. Kuusen "kaadon" jälkeen kävimme miehen, Ollin ja koiruuden voimin kävelylenkillä lumisessa metsässä. Iltapäivä meni sitten kokkaillessa itsenäisyyspäivän illallista: karamellilla päällystettyä camembertia ja viikunoita, yrttivoilla kuorrutettua kalkkunapaistia, punaviinikastiketta ja juurespyreetä sekä jälkkäriksi creme bruleeta. Idea kalkkunaan tuli mulle eilen ruokakaupassa ja oli kyllä ihan törkyhyvää, liha suorastaan suli suussa. Kesken illallisen ovesta sisään paukkasivat punaposkiset, koko päivän anopin kanssa pulkkailleet lapsoset. Loppu ilta olikin sitten melkoista härdelliä. Iltapuurojen syöttöä, paljon haleja puolin ja toisin, pikkuveljen innostunutta kiljuntaa, kun veljet olivat taas kotona ja innokkaita isoveljiä, joiden piti saada nähdä taas kaikki Ollin taidot.

Nyt seurailen puolella silmällä linnan pukuloistoa, kuuntelen toisella korvalla, kuinka mies lukee isommille pojille iltasatua tontuista ja katson kuinka kynttilät palavat paitsi 95 -vuotiaalle itsenäiselle Suomelle, niin myös pappani muistolle, jonka kuolinvuoteen äärellä istuin kaksi vuotta sitten itsenäisyyspäivänä sekä lapsuuden ystävälleni, joka menehtyi toissapäivänä aivan liian nuorena . Mielessä risteilee tuhat ja yksi ajatusta. Tunteiden kirjo on laaja, mutta päällimmäiseksi jää lopulta kuitenkin kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että lapseni saavat kasvaa maassa, jossa heidän ei tarvitse pelätä vainoa tai sotaa ja kiitollisuus siitä, että minulla on ollut elämässäni ihmisiä, jotka ovat koskettaneet minua.