"Äiti, voivatko lapset opettaa aikuisia?"

kysyi 4 -vuotias iltasadun aikana.

Olisin voinut vastata hyvin pitkästi ja eittämättä lasteni hämmennykseksi, että...

Olen oppinut katsomaan uusia asioita uusin silmin, jotka aikuisuuden myötä hetkeksi hukkasin, en tuomitse vaan tutustun, en välttele vaan olen utelias.

Olen kokenut, miten pienikin asia, kuten tumma nukka vastasyneen korvalehdissä, voi koskettaa syvemmältä kuin mikään näennäisesti suuri.

 Tiedän, että aarteet mitataan muussakin kuin timanteissa ja kullassa.

 Näen, että kauneuteen ei tarvita täydellisyyttä.

 Olen opetellut rakastamaan pyyteettömästi.

 Osaan odottaa, että ulkoa ruma voi olla sisältä sittenkin kaunis - jos vain uskaltaa katsoa.

Muistan, että elämän kokoisen kokemuksen tarjoajaksi riittää usein pelkkä maassa lojuva keppi.

 Tunnen, että pikkukivet jalan alla ovatkin matkan varrelle kylvettyjä ihmeitä.

 Uskon, että rikkaus mitataan elämän varrella aikaan saaduissa hymyissä, ei rahassa.

 Olen varma, että neliapila tuo onnea - jos sen uskoo tuovan.

Ja ennenkaikkea olen oppinut, että paras rakkaus tekee minusta paremman ihmisen, koska haluan olla parempi joka päivä. Ja että kaikki rakkaus vaatii työtä kasvaakseen, säilyäkseen ja kukoistaakseen.


"Paljon, kulta, paljon.", oli kuitenkin vastaukseni.  
"Ai niin kuin mikä Ninjagon ase on esimerkiksi tai taisteluliikkeitä?", kysyi esikoinen.
"No esimerkiksi.", vastasin ja hymyilin sisäisesti.
"Huomenna mä opetan sulle vielä lisää."
"Niin.", lisäsi pikkuveli ponnekkaasti.

Varmasti, kullat.

***

Aurinkoista lauantaita ihmiset!